Mt Rainierin liepeilla

Mt St Helenin tuhoja

Paineaalto katko puut…

Multnomah Falls

Paasinpas liikkeelle 🙂 Suunta etelaan ja kohti Mt Rainieria. Ajelin vuoren ohi seka lansi- etta itapuolelta ja pitkat patkat herkullisia kimuria pikkuteita mut ite vuoresta ei nakyny ku 57.6% 🙂 Oli sen verran pilvista.

No ajo Rainierin kansallispuistossa oli kuitenkin mieleenpainuvaa. Korkeat kuuset ja mannyt kattoivat tien ainakin puolet ajasta ja kun siihen lisaa saniais kasvuston ja sammaleet, oli fiilis ku jostain liitukaudelta. Ja gepsi reppana ei tienny mis ollaan ku satelliitit oli havoksissa. Maileista uupuu about 60 ainakin.

Sit suuntasin kohti varsinaista tulivuorta. Mt St Helens rajayttia lian pois 18.5.1980. Maanjaristyksen ja sita seuranneen maavyoryn seurauksena vuoren huippu ja pohjoinen rinne rajahti huitsan kuukkaan. Tuhka- ja savupilvi nousi 15 mailin korkeuteen ja vuoresta havis 1300 ft eli rapiat 400 huipusta pois.

Rajahdyksen paineaalto kaato jykevat puut ku tulitikut. Mieleenpainuvaa oli myos miten hieno raja on elaman ja kuoleman valilla. Purkauksen tulimyrsky keitti puista pihkan ja kaytannossa painevaikutuksen ulkopuolella olevat puut kuoli sekunnissa pystyyn. Raja elavien ja kuolleiden valilla on ku piirretty linja. Metri toiseen suuntaan merkitsi kaikkea.

Maisemat oli mykistavan aavemaiset. Vaik en itse vuorta pilvien vuoksi nahnytkaan, kokemus oli ikimuistonen. Aktiivinenhan vuori on koko ajan, 3 minuutissu huipulle tulee rekkalastillinen uutta kivimateriaa ja jos tahti jatkuu, 10 vuoden kuluttua Mt St Helensilla on taas huippu!

Juttelin pitkat tovit paikallisen puistovartijan kans. Aija lupas mailata mul digikuvia vuoresta 🙂

Sit ajelin etelaan. Alko sataa vaihteeks. Tungin Columbia joen rantaan ja Oregonin puolelle. Kavin ihmettelemas paria isoo vesiputousta mut tulivuoren tuhojen jalkeen ne lahinna huvitti. Yoksi parkkasin Troutdale nimiseen kaupunkiin Portlandin itapuolelle.